Ammatillinen rutinoituminen vaarana itselle ja muille Eräitä elämän keskeisiä osa alueita ovat ammatin valinta ja ammattiin kasvaminen (tai ainakin oli jossain vaiheessa.) Joskus työntekijä leipääntyy – rutinoituu. Jos, työ ei tarjoa ammatillisen kasvun mahdollisuuksia on rutinoitumisen vaara suuri. Rutinoitunut ihminen ei ole enää kiinnostunut kehittämään itseään, häntä ei enää kiinnosta asiat, jotka aiemmin olivat tärkeitä ja kiinnostavia. Ammatillisuus voi olla myös epäammatillista piiloutumista ammatillisuuden taakse, se on sitä, että ei kuule itseään eikä muita. Tällainen ihminen on taakka työyhteisölle ja mahdollisille asiakkaille. Ammattitaito vähenee kuulemisen menettämisen myötä. Vuorivaikutuksen kanavat tukkeutuvat. Se voi olla myös klikkiytymistä itsensä tai muiden kanssa – jotta jaksaa pienenevissä ja vaikeissa resursseissa. Piiloudutaan ammatillisuuden taakse. Ei ole enää henkisiä resursseja toimia ammatillisesti ja fysiikkakin alkaa usein olla kovilla. Hyvät neuvot ovat tarpeellisia silloin, kun ne lähtevät vilpittömästä uteliaisuudesta asiaa tai toista kohtaan. Vuorovaikutuksen kapeutuminen lisää neuvojen antamista. Neuvot ovat vain hyviä silloin, kun niiden antaja kykenee asettumaan toisen asemaan – hänellä on kyky empatiaan. Jokaisessa ammatissa tarvitaan kykyä eläytyä, tajuamista, miltä toisesta tuntuu. Etenkin ihmisläheisissä ammateissa tämä on erittäin tärkeää. Esimerkkejä löytyy paljon ja ikävä kyllä huonoja esimerkkejä. Ei riitä, että kriisissä oleva asiakas saa lääkkeensä – hän tarvitsee myös kuulijaa ja kuuntelijaa. Mutta, jos molemmat juoksevat samassa oravanpyörässä peräkanaa on tilanne hankala. Ojasta allikkoon ei tarvitse mennä tarpomaan – ei siis tarvitse samaistua toiseen. Jos, yhteys itseen on olemassa ja toimii karttuu myös ammattitaito. Tunteille on tilaa – jos henkilöllä on tilaa omille tunteilleen ja hän on hyväksynyt oman tunneskaalansa minän osina. On varaa olla tunteva ihminen, on varaa lähimmäisyyteen ja todelliseen ammatillisuuteen - on varaa jakaa tunteita toisen kanssa.